Jobin kirja 30

¹"Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat, joiden isiä minä pidin liian halpoina pantaviksi paimenkoiraini pariin.

²Ja mitäpä hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruutensa tarmon on vienyt

³puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa maata, jo ennestään autiota erämaata;

⁴he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä, ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret.

⁵Heidät karkoitetaan ihmisten parista; heitä vastaan nostetaan hälytys niinkuin varasta vastaan.

⁶Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa, maakoloissa ja kallioluolissa.

⁷Pensaiden keskellä he ulisevat, nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat-

⁸nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt, jotka on hosuttu maasta pois.

⁹Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi, olen heidän jutuksensa joutunut;

¹⁰he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas eivätkä häikäile sylkeä silmilleni.

¹¹Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen ja nöyryyttänyt minut, eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni.

¹²Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi; he lyövät jalat altani ja luovat turmateitänsä minua vastaan.

¹³He hävittävät minun polkuni, ovat apuna minua tuhottaessa, vaikka itse ovat ilman auttajaa;

¹⁴niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat, raunioiden alta he vyöryvät esiin.

¹⁵Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.

¹⁶Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut.

¹⁷Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää.

¹⁸Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut: se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie.

¹⁹Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi.

²⁰Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun.

²¹Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi.

²²Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa.

²³Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu.

²⁴Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa?

²⁵Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää?

²⁶Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys.

²⁷Sisukseni kuohuvat lakkaamatta, kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut.

²⁸Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta; minä nousen ja huudan väkijoukossa.

²⁹Minusta on tullut aavikkosutten veli ja kamelikurkien kumppani.

³⁰Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni, ja luuni ovat kuumuuden polttamat.

³¹Niin muuttui kanteleeni soitto valitukseksi ja huiluni sävel itkun ääneksi."

Jobin kirja 30

¹Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

²Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

³Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

⁴Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

⁵He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

⁶He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

⁷Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

⁸Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

⁹Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

¹⁰He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

¹¹Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

¹²Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

¹³He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

¹⁴He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

¹⁵Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

¹⁶Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

¹⁷Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

¹⁸Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

¹⁹Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

²⁰Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

²¹Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

²²Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

²³Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

²⁴Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

²⁵Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

²⁶Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

²⁷Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

²⁸Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

²⁹Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

³⁰Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

³¹Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.